Minäpä avaan nyt omaa tarinaani siitä, kuinka minusta tuli yrittäjä. Olen siis koulutukseltani myös sairaanhoitaja. Opiskelin sen ammatin oikeastaan kahdesta syystä: siinä voi auttaa muita ja varma työ. Kuitenkin jo opiskeluaikoina tiesin aika vahvasti ettei se ole minun intohimoni. Viimeisenä vuotena lähdin kolmeksi kuukaudeksi opiskelijavaihtoon Tansaniaan. Mieheni opiskeli samassa Savoniassa fysioterapiaa ja saatiin molemmat sovittua harjoittelu samaan kehitysvammaisia auttavaan projektiin. Olin matkustellut ennenkin, mutta tämä oli ensi kosketukseni kehitysmaahan. Olin lumoutunut. Maisemat ja kaikki se erilaisuus oli kuin elokuvasta. Pääsin tekemään muutamia kotikäyntejä ja näkemään kuinka kurjaa elämä saattoikaan olla. Kuulin todella surullisia tarinoita, jotka kosketti syvästi, mutta samalla koin itseni hyvin riittämättömäksi. Afrikka jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Valmistumisemme jälkeen meitä pyydettiin takaisin Tansaniaan vuodeksi. Ei siinä pitkään mietitty. Sen vuoden aikana ajoimme tuhansia kilometrejä huonoja ja pölyäviä hiekkateitä, kiertäen Tansania nuorisokeskuksia. Tämä kokemus johti siihen päätökseen, että haluamme jatkaa kehitysyhteistyön parissa, joten lähdimme vuoden mittaiselle lähetyslinjalle Keuruulle. Samana vuonna saimme esikoisemme ja 1,5 vuoden päästä suomeentulosta pakkasimme taas kamppeemme Bangladeshiin lähtöä varten.

Kokemus joka muutti kaiken

Bangladeshissa mieheni aloitti koordinaattorin hommat slummikoulussa ja minä elin enimmäkseen kotiäidin arkea lapsemme kanssa. Joitakin kuvausjuttuja yms. tein koululle satunnaisesti. Elämä oli varmaan sellaista aika perus expat -elämää sillä erotuksella, että muut ulkomaalaiset poistuivat maasta lomailemaan noin 3-4kk:n välein koska pääkaupungissa Dhakassa oli heidän mukaansa niin raskasta ja levotontakin. Levotonta siellä olikin aika ajoin ja teitä oli blokattu milloin mistäkin poliittisista syistä. Raskasta oli siinä mielessä, ettei pienen lapsen kanssa ollut paljon muuta tekemistä kuin uida klubilla. (Joo kuulostaa varmaan mukavalta ja olihan se sitäkin.) Onneksi löysin pari ihanaa Ruotsalaista ystävää, jotka kevensivät arkea. Meidän palkoilla ei vain ollut mahdollista reissata samaan tahtiin kuin muilla isoilla firmoilla ja suurlähetystöissä työskentelevillä. Mehän oltiin kansalaisjärjestön työntekijöitä, että siinä mielessä ei kauhean korkealta pudonnut yrittäjän elämään ;)

Vietimme Bangladeshissa yhteensä noin 1,5 vuotta ja harmikseni vasta loppuvaiheessa tajusin lähteä kehittämään jo olemassa olevaa käsityöpajaa, jolla kerättiin omarahoitusta koululle. Se ei kauheasti tuottanut, koska tuotteet joita siellä tehtiin olivat pieniä ja siksi tosi edullisia. Eikä heillä ollut kunnon kanavia missä tuotteita myydä. Siellä oli muutama nainen ja ompelukoneet käyttöä vailla. Minä aloin ideoida heille tuotteita. Kävimme marketilla etsimässä sopivia materiaaleja, mm. matonkuteeksi sopivaa narua. Pajaa pyöritti eräs Susan, joka osasi virkata ja nopeasti hän virkkasikin mallimaton. Sitten hän opetti taidon muutamalle muulle naiselle. Upeita mattoja alkoi syntyä skandinaavisissa sävyissä. He ompelivat muutaman tyynyn ja esiliinoja lapsille ja aikuisille pellavasta. Mukaan värväytyi myös eräs ruotsalainen tyttö, joka ammatikseen suunnitteli printtejä. Hän ideoi kuvituksia essuihin ja näin meillä oli jo pieni mallisto. Dhakassa on vahva ja toimiva klubijärjestelmä, jossa eri maalaisille on omia klubeja, kuten Nordic Club pohjoismaalaisille, johon me kuuluimme. Nordic Club järjesti säännöllisesti night bazaareja, jossa eri käsityöläiset tulivat myymään tuotteitaan. Tässä oli ensimmäinen myyntikanava Didille, joka tarkoittaa siskoa ja itseasiassa myöhemmin tuotemerkkimme vaihtuikin Sisko -nimeksi. Tämä kokemus teki jotakin minulle. Sisimmässäni alkoi palaa aivan uudenlainen liekki. Olin niin innoissani siitä, että saan suunnitella ja ideoida tuotteita, jotka muut tekevät. Muistan miettineeni, että jos joskus voisin tehdä jotain tällaista työtä, se olisi unelmani. Tästä kokemuksesta on nyt 5 vuotta ja Bangladeshin jälkeen asuimme vielä toiset 1,5 vuotta Mumbaissa, Intiassakin, joka sekin oli elämää muuttava, ihana kokemus, josta sain ikuisia ystäviä. Tällöin jo kaksi lasta oli kuvioissa mukana. Mutta Bangladeshin slummikoulusta sain uuden unelman, joka monen monen mutkan ja vaikean vuoden kautta on tuonut minut tähän, jossa pyöritän Marin kanssa sisustusmyymälää ja jossa edelleen unelmoin (ja vähän jo mennytkin sitä kohti), että voin olla suunnittelemassa tuotteita jotka jotkut muut valmistavat kenties siellä Bangladeshissa tai Intiassa. Toki on tärkeää tukea työtä Suomessakin ja meidän valikoimassamme onkin usean suomalaisen pienyrittäjän ihania tuotteita, mutta oma unelmani itseasiassa jo pikkutytöstä asti on ollut auttaa kehitysmaan köyhiä parempaan elämään. Kuten eräässä laulussakin sanotaan: ”Once that I´ve seen, I´m responsible.”

Sitä kohti!


Tässä meidän perhe Bangladeshissa rikshan kyydissä :)